Täällä taas:) Kävelin tänään bussipysäkiltä kotiin ja tajusin jotain. Hiekotushiekka rohisi mun jalkojen alla ja autotie vieres pölisi niin että ihan yskitti. Mun kieroutunu mieli luokitteli ne alkeellisiks kevään merkeiks ja olin tietty ihan taivaas:D Sit mä ajattelin et nyt mä meen kotiin ja kirjotan heti blogiin jotain hauskaa. Samassa muistin enkun kokeen, johon tälläkin hetkellä pitäis lukee.

 Sit mä muistelin mun viime kevättä. Se oli ihan kauhee. Mä olin kokoajan menos jonnekki enkä ehtiny tehä mitään oikeesti kivaa. Mä ahdistuin heti. Sit mä tajusin että mun keväästä on tulos ihan samanlainen jos jatkan tätä rataa. Pari sekuntia sit olin ajatellu et jee, nyt mä meen koneelle ja samas muistanu et ainii en voi ku on enkun kokeet.

 En mä halu tollasta elämää! Että kaikki kiva jäis pois vaan velvollisuuksien tai koulun tai jonku muun takii. Ja tässä mä odottelen kevättä ja mietin että voi ku kaikesta tulee hauskaa. Samalla koko keväästä on tulossa painajaista ilman että edes tajuun sitä kunnolla. Ja sit kun se kevät oikeesti on, mä vaan juoksen ympäriinsä hokien olis jo kesä olis jo kesä.

 Päätin uhmata omaatuntoani ja kaikesta huolimatta tulla hetkeksi koneelle jumittamaan, ihan vain eleenä siitä etten aio ajautua kiirekierteeseen, joka sitäpaitsi on enemmän tai vähemmän itseaiheutettua.

 Tässä siis olen, ilman mitään kummempaa sanottavaa. Mutta ystäväni - muistakaa, eläkää tässä hetkessä, älkää keväässä tai seuraavassa kesässä, ja muistakaa hengittää, edes välillä, muuten ahdistaa ja happi loppuu.

- Pisara_

Elämä on hiihtoloman jälkeen lähtenyt käyntiin ihan ok:sti. Ei mitenkään ihmeellisen loistavasti, ei toisaalta huonostikaan. Niin kuin saattoi olettaa, koulujuttuja jne. perus arkea. Toivoisin että tapahtuis jo jotain uutta. Jotain hauskaa, pienikin muutos piristäis kummasti. Alkaa kyllästyttää se kun elämä on niin tasapaksua, jokainen päivä on samanlainen ku eilinen, päivät sekottuu yheks harmaaks mössöks.

Onneks hiihtolomia ja muita on sentään keksitty. Ne jää mieleen valopilkkuina, joista voi ammentaa hyvää oloa ja muistoja, lomia odotellessa voi tehdä houkuttelevia suunnitelmia seuraavaa hengähdystaukoa silmällä pitäen.

Mä odotan jo kevättä ihan hirveesti. Onneks se tulee aina. Tai on ainakin tähän mennessä aina tullut, kai se sit nytkin tulee - pitkän odotuksen jälkeen tosin. Kevät saa mut hirveen kärsimättömäks.

Mä himoitsen kauheesti kaikkee uutta (mikä kurja materialisti), vaatteita, uudet kengät ja takki olis kivat, ja mä haluaisin maalata mun huoneen seinät ja vaihtaa sisustusta vähän... Kun luonnollisia muutoksia ei näytä kuuluvan, mun on pakko tehä ne ite. Haluaisin alottaa jonku uuden harrastuksen. Pitäisköhän mun ruveta kohottamaan kuntoa?

Rakkaat lukijat (tiedän, että teitä on, vaikka ette koskaan kommentoikaan mitään (mikä sääli!)), mistä te himoitsette, tai mitä muutoksia haluaisitte tehdä elämässänne?

 Mun huone on taas ihan kuin maailmanlopun jäljiltä. Huokaistuani syvään alan järjestellä tavaroitani. Vaatekasan alta mä löydän viikko sitten enkun vihkon kirjoitetun päiväkirjavuodatuksen ja rupean lukemaan sitä naureskellen. Tajuttuani mitä teen potkaisen raivoisasti huoneeni seinää ja alan saman tien parkua vammautunutta varvastani, jolle tällainen isku ei ollut ensimmäinen. Syvällä sisimmässäni kiroan itseni ja vinksahtaneen mieleni outoine tapoineen.

 Laitan levysoittimeeni soimaan jotain rytmittämään surkeaa siivousyritystäni. Kuka kumma on keksinyt että ihmisen pitää siivota? Huokaisen jälleen. Siivous ei todellakaan ole mun juttu, mutta kai sekin kasvattaa. Joskus vaan on pakko siivota, vaikka se onkin ihan hirveän tylsää, sanon itselleni ja huokaisen.

 Juuri kun olen keräämässä lattialta koulukirjojani, huoneen ovi rysähtää siihen malliin, että voisi luulla sen haluavan eroon karmeistaan. Oven takaa kuuluu railakasta naurua ja viatonta ripaparkaa ryskytetään ylös alas. Menen ärtyneenä avaamaan oven. Miksen koskaan saa surra siivousahdistuksiani rauhassa?

 Heti kun olen kääntänyt avainta lukossa ja laskenut kahvan alas, ovi paiskataan minua päin ja litistyn seinän ja oven väliin. Mukavaa. Pikkusiskoni juoksentelee ympäri huonetta perässään isompi siskoni, joka kaikesta päätellen aikoo kutittaa pikkusiskoni hengiltä. Parivaljakko onnistuu kaatamaan CD-levypinonja pudottamaan kaikki nuotit nuottitelineeltäni.

- Okei, nyt riittää, mä yritän hei siivota, sanon nieleskellen sisälläni kasvavaa kiukkua.

 Ei mitään reaktiota.

- NYT ULOS TÄÄLTÄ KUMPIKI NIINKU OLISITTE JO!, mä huudan kuin mielisairaalasta karannut raivohullu.

 Se tehoaa. He joita sukulaisiksinikin kutsutaan, lähtevät huoneesta naurua pidätellen. Muutan mieltäni ja päätän että siskoni ansaitsevat rangaistuksen minulle aiheutuneista henkisistä vahingista.

- SIIVOOTTE KYLLÄ JÄLKENNE ENNEN KU MEETTE YHTÄÄN MIHINKÄÄ!

 Siskoni naureskelevat päättämättömyydelleni, mutta tulevat kiltisti siivoamaan jälkensä. Pikkusiskoni on juuri kurottamassa käsiään kohti nuottitelinettä laittaakseen vaivalla kasaan kerätyt nuotit paikalleen, kun isosiskoni näkee tilaisuutensa koittaneen. Hän syöksyy kutittamaan puolustuskyvytöntä pikkusiskoani, joka kompastuu nuottitelineeseen. Rytäkässä kaikki nuotit leviävät uudelleen lattialle.

 Avaan suuni huutaakseni sisaruksilleni suorat sanat, mutta se pikkutyttö, joka istuu kaiken sekamelskan keskellä niin viattoman ja katuvan näköisenä, sulattaa sydämeni ja purskahdankin nauruun. Syöksyn kutittamaan häntä helpottuneena stressin purkautumisesta. Sillon isosiskoni puuttuu peliin.

- Kuka täällä kiusaa pienempiä häh?, hän ivailee ja hyökkää kimppuuni. Alkaa mieletön kutitussota ja lähdemme jahtaamaan toisiamme ympäri taloa. Salaa mielessäni mietin: siskot, mitä tekisinkään ilman teitä?

 Ainakin mulla sunnuntai on viikon eniten jumittava päivä. Omatunto patistaa hoitamaan tekemättömiä juttuja, mutta toisaalta, se on niin hirveen tylsää! Ja miks tehä elämästä tylsän jos se vois olla kivaaki? Pitäisi tehdä, muttei jaksa eikä huvita. Mitä tästä seuraa? No jumitusta tietenkin! Vois ehkä joskus oppia tekemään asioita:D Arggh! Nyt tää saa loppua, meen siivoon mun huonee.

Olipas turha postaus:D No ei se mitää, aika moni muuki asia on turhaa, esim. jumittaminen. Tai sit vaan luullaan et kaikki on turhaa, vaikkei oikeesti ees oo. Ei jumittaminenkaa aina oo turhaa.

-Pisara_

Soittosi kaikuu
valkoisen kappelin seinistä.
Minä istun siinä,
kädet kietoutuneet
jalkojen ympärille.
Pää polvissa,
kyynelten virtaa
en saa loppumaan.
Joku sulkee minut
halaukseensa lähtiessään.
Nyt olen kanssasi kaksin,
olet soittanut jo kauan.
Kun vihdoin kyyneleet
ovat loppuneet
viimeisetkin sävelet
katoavat kaikuun.
Tuskin kuulet,
kun kuiskaan:
"Kiitos".
Rakkautta on vielä.

 Tää on ehkä vähän sekava ulkopuoliselle, sori:( Ja vähän huonoon väliin tuli ku just ton hylätty -runon jälkeen, mut ehkä saan sen anteeksi? Ja joo, en todellakaan tiedä, miks joihinki runoihin jää aina tyhjät rivit jokasen "vajaan" rivin jälkeen...

Olen nähnyt sinut niin monesti.
Puhunut en kertakaan.
Yksin aina,
hartiat lysyssä seisot
pidempänä kuin yksikään meistä.
Ahdistunut katse
vilkuilee ihmisiä.
Toiset kävelevät
nauraen ohitse.
Varmaankin sinulla on kurjaa,
ajattelen
ja kävelen ohitse.
Mihin katosikaan se
lähimmäisen rakkaus?

Kiitos vaan,

sä teit sen taas.

Pari sanaa ainoastaan

tarvittiin satuttamaan.

Tiedäkö sä edes kuinka paljon

susta on haittaa?

Olisit voinut pysyä hiljaa

ei mikään oo sulle koskaan kuulunutkaan.

Pilasit kaiken.

Taas.

 Oon ollu musiikkiluokalla jo pian seitsemän vuotta. Näihin vuosiin on mahtunut paljon kaikenlaista. Kokemuksia, hyviä muistoja, riitoja, väärinkäsityksiä... Mä en oo ikinä tuntenu meidän luokkalaisia niin hyvin kuin jotkut muut meidän luokalla toisemme tuntee, mutta silti, seitsemän vuotta on aika paljo. Kaikki on muuttunu matkan varrella, kasvanu. Siksi musta varmaan onki vaikeeta, kun tän vuoden jälkeen ihmiset lähtee eri suuntiin; lukioon, amiksiin, kuka mihinki. Mä oon hei kasvanu niiden kans! On vähän niinku hylkäis osan lapsuudestaan ku joutuu luopumaan vanhoista luokkakavereista:D (Okei hieman kärjistettyä dramatisointia, mut niin se vaan menee.)

 Toisaalta ihanaa kyl päästä lukioonki ja tutustuu uusiin ihmisiin, mut musatunnit, voi niitä kyllä tulee ikävä:(

- Pisara_

Rumpu hakkaa

tasaisen varmaa

rytmiä taustalla.

Kitara soinnuttaa

syntikan sooloa.

Bassokin on siellä

jossain kaukana.

Tuttu ääni laulaa

melodian mikrofoniin.

Kaikki täällä,

seitsemän vuotta jo

olen nähnyt teidät arkisin.

Erilaisia imisiä,

erilainen minä ainakin.

Silti vaikeaa

on jättää hyvästit.

Olen aina ollut haaveilija pahimmasta päästä. Pienenä luulin että se olisi hirmuinen pahe. Tai ehkä se onkin, se ei vain häiritse minua enää. Äidillä oli tapana kysyä: "Mitä oikein haaveilet?", ja minä vastasin aina etten minä mitään haaveile. Mikä valehtelija olin!:D

Haaveilu on minusta hauskaa, jos vaan osaa erottaa realistiset haaveet ja epärealistiset haaveet toisistaan. Haaveilen usein. Tuijottelen ulos ikkunasta koulussa ja puolet opettajan puheista menee ohi korvien. Kotona saatan jäädä vain jumittamaan jonnekin; sohvalle, suihkuun, huoneeni lattialle, minne vain. (Tästä saa käsityksen, että elän jossain kuvitellussa todellisuudessa, mutta uskokaa pois, ei se niin ole!:D)

Tässä tämän hetkisiä haaveilun kohteitani:

- Kuuma kaakao ja jättiannos jäätelöä marjojen kera! Lisäksi sohvan nurkka, aikaa ja hyvä kirja:)

- Että joku tulisi ja kertoisi, että tämänpäiväinen teoriatuntini olisi peruttu! Ei vaan jaksa nyt ku on kauhee nälkäki:D

- Haaveilen reilausreissusta, jonka aiomme toteuttaa siskoni kanssa parin kesän kuluttua. Uusia maita, ihmisiä, kokemuksia, paikkoja, ruokia, yo-kirjotuksiin lukemista (valitettavasti:C)

- Kesä ja musaleiri. Oih, tämä haave auttaa minua todella selviytymään kokeista ja stressistä, sillä tiedän, että kun koittaa kesä ja loma ja kesäloma, koittaa lopulta myös musaleiri! Ikävöin niin paljon kaikkea siellä. Ihmisiä, maisemia, tunnelmaa, pelkkää leirielämää.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin, sillä haavetehtailuni on jossain määrin loputonta kun siihen oikein heittäytyy:D

Mistä sinä haaveilet?

- Haaveillen, Pisara_